Juha-Matti
Arvostettu kapteenimme, herra “Go Big Or Go Home” – Juha-Matti.
Jos kalastusretkillämme olisi oma tarinakokoelma, Juha-Matin nimi olisi kirjassa ensimmäisenä ja kaikkein näkyvimmin. Ei siksi, että hän olisi haalinut veneeseen valtavia trofee-kaloja, vaan siksi, että hänen tapansa jahdata mahdottoman kokoista saalista on jo itsessään kertomisen arvoista.
Juha-Matin juuret ulottuvat Etelä-Pohjanmaan lakeuksille, missä elämä on opettanut kaksi asiaa:
mitään ei tehdä puolivillaisesti, ja jos päättää jotain, sitä päätöstä ei enää peruta. Tämä yhdistelmä tekee hänestä kalastajan, jonka optimismi lähentelee usein idiotismia.
Kun muut ottavat järvelle mukaan normaalikokoisen vavan, Juha-Matti nostaa veneeseen välineen, joka näyttää siltä kuin se olisi suunniteltu nostamaan jokeen eksynyt pienikokoinen laiva. Vieheet ovat yhtä suuria kuin hänen tavoitteensa, ja kun me muut puhumme “kivasta kalasaaliista”, Juha-Matti katsoo järven yli kuin mies, joka valmistautuu kohtaamaan jotakin, mikä on tähän asti onnistunut piiloutumaan koko ihmiskunnalta.
Silti isot kalat — ainakin ne todelliset jättiläiset — ovat toistaiseksi pysytelleet syvyyksissä. Jokainen lupaava tärppi on paljastunut joko:
- järven ärsyyntynein hauki (keskikokoinen),
- väärään aikaan väärään paikkaan uinut kiiski,
- hillittömän kokoinen uppotukki (kuvassa)
- tai pohjasta mukaan tarttunut arvokas muinaisesine, kuten vanha kenkä.
On kuitenkin yksi asia, jossa Juha-Matin taidot eivät aivan yllä samaan mittakaavaan kuin hänen intohimonsa: vavan ja kelan hallinta. Hänen legendaarinen hyrräkelansa, tuo voimakas “Toro-Beast”, tuntuu elävän omaa elämäänsä aina silloin kun Juha-Matti yrittää tehdä erityisen näyttävän tai voimakkaan heiton ja joskus ihan vain normaalillakin heitolla. Seurauksena on usein siimasotku, joka näyttää siltä kuin joku olisi yrittänyt ottaa puolitoista kilometriä siimaa ja kutoa siitä linnunpesää naapurin joutsenille.
Ja silloin se tapahtuu, joka ikinen kerta.
Hetki, jota kaikki veneessä odottavat:
Juha-Matti nousee täyteen, varsin lyhyeen, mittaansa, katsoo kelaansa kuin se olisi pettänyt hänet henkilökohtaisesti — ja huutaa niin kovaa, että ääni kantaa seuraavalle paikkakunnalle asti:
“EL–TOROOOO!”
Mutta saalis ei ole pelkkää kalaa.
Saalista ovat tarinat, naurut ja juuri ne hetket, joita ilman retki ei olisi retki. Näitä Juha-Matti tuo mukanaan enemmän kuin kukaan muu — usein tahtomattaankin.
Eteläpohjalainen periksiantamattomuus pitää hänet veneessä silloinkin, kun muut puhuvat jo iltakahvista.
Siksi hän on kapteenimme.
Siksi hän on “Go Big Or Go Home”.
Ja siksi me muut seuraamme häntä vuoroin ihaillen, vuoroin päätä pudistellen – mutta aina hymyssä suin.
Lassi
Jokaisella joukkueella on se yksi tyyppi, josta kerrotaan legendoja.
Meillä se on Lassi.
Savolainen supersankari, joka ilmestyy paikalle aina juuri silloin kun häntä ei odota – ja katoaa metsään heti kun joku yrittää kysyä, missä hän on ollut. Lassi on loistavaa seuraa, kunnes universumin kosmiset voimat menevät vinoon ja häntä alkaa vituttaa. Silloin hän siirtyy välittömästi savon murteeseen, eikä kukaan muu veneessä enää ymmärrä, onko hän antamassa ohjeita, kiroamassa vai kertomassa vanhaa tarinaa isännän koirasta.
Perämiehenä Lassi on täysin omassa sarjassaan. Ammattikuljettajan rauhallisella tarkkuudella hän ohjastaa venettä ja traileria tavalla, joka saa kokeneemmankin veneilijän hiljenemään. Jos kukaan ei erikseen mainitse, ettei venettä tarvitse peruuttaa puuhun, Lassi tekee senkin – harkitusti, sulavasti ja ilmeenkään värähtämättä, aivan kuin se olisi ollut suunnitelmassa alusta asti.
Lassi on erähenkinen voimaeläin, joka viettää luonnossa enemmän aikaa kuin muu joukkue yhteensä. Kun me muut vielä mietimme, onko nyt hyvä hetki lähteä kalalle, Lassi on jo salmessa, savottaa muistuttava takki päällä ja kolme erilaista viehelaatikkoa vyöllä.
Koska Lassilla on taipumus hävitä metsään, on hänen tavoittamisensa välillä hieman haastavaa:
Kerran kun Juha-Matti yritti lähettää Lassille viestin kirjekyyhkyn kautta…
Lassi ampui sen.
Ja söi sen.
(Kuulemma hyvää savustettuna.)
Kalapakissa Lassi kantaa aina mukanaan “jokeria”. Viehettä, jota kukaan muu ei ymmärrä, näe, tunnista tai hyväksyisi edes huumorilla. Mutta Lassi kaivaa sen esiin, pyöräyttää kerran vettä ja nostaa kalan (pienikin kala on kuitenkin kala), joka saa muun joukkueen tuijottamaan epäuskoisesti taivasta – tai Lassin vieherasiaa, joka on kuin jostain rinnakkaistodellisuudesta.
Lassi on siis joukkueemme perämies, erävelho ja savolainen supersankari, joka hoitaa homman kyllä – joskus harkiten, joskus sattumalta ja joskus savoksi muristen.
Patrik
Patrik on veneemme keulakoriste
ei sellainen kultainen enkelinpatsas, vaan elävä, karvainen, hengittävä ja ajoittain äänekkäästi kommentoiva versio, joka seisoo keulassa kuin olisi syntynyt siihen asentoon.
Patrik on Juha-Matin lapsuudenkaveri Seinäjoen lakeuksilta, hän on kasvanut koskien kuohuihin ja pöpelikköjen kutsuun. Patrik on nimittäin kalastanut koko lapsuutensa kahdenlaisissa vesissä:
- koskissa, jotka pauhaavat niin kovaa, että jo pelkkä ääni tekee kalanpyynnistä sankariteon, ja
- järvissä, jotka ovat niin umpeen kasvaneita, että niitä voisi luulla naapurin takapihan pajukoksi
Patrik kutsuu näitä ylikasvaneita vesistöjä lempeästi pöpeliköiksi, ja hänen mielestään paras kalapaikka on sellainen, jossa vieheen heittämisessä on 70 % mahdollisuus jäädä kiinni oksaan ja 30 % mahdollisuus saada kala – mieluiten molemmat samaan heittoon.
Vaikka Patrik on suomalainen niin kuin saunavihdan tuoksu, hänen saksalaiset sukujuurensa näkyvät aina hetkittäin: erityisesti silloin, kun hän analysoi vieheiden uintisyvyyksiä tarkkuudella, jolla voisi suorittaa katsastuksen ydinsukellusveneelle.
Siihen Patrikin tarkkuus sitten loppuukin. Patrik on kalastuksenkaaos, mies, joka laittaa vieherasiansa ojennukseen vasta sitten, kun ne ovat kaatuneet kolme kertaa ja viisitoista uistinta on jo tarttunut housunlahkeeseen. (tai auton penkkiin)
Veneessä Patrik on oikea romukeisari, jonka kalastusvarusteet näyttävät siltä kuin joku olisi kerännyt kaikki Suomen kirpputorit ja ravistanut ne, ei yhteen, vaan kahteen Ikea-kassiin. Vieheitä on enemmän, kuin koko muulla joukkueella yhteensä. Oikeastaan niin paljon, että yhdelle veneelle ei riitä tila – tarvitaan toinen, ihan vain hänen aarrekammiokseen.
Kun kalastus alkaa, alkaa myös Patrikin tanssi vieheiden kanssa: viehe vaihtuu minuutin välein, ja jokaisen vaihdon jälkeen hän huikkaa itsevarmasti:
“Tämä on värirulettia, pojat!”
Sivusta katsottuna se muistuttaa enemmän siltä kuin joku olisi antanut taaperolle luvan tyhjentää askartelulaatikon järveen. mutta jotenkin Patrik saa kaaoksen toimimaan. Kun hän lopulta löytää sen oikean vieheen – vaikka se olisi löytynyt vahingossa takataskusta tai veneen lattialta kahvin tahrasta – tapahtuu usein jotain maagista.
Patrik ei ole vain keulakoriste.
Hän on liikkuva legenda, kalamiehen luova hulluus ja osa joukkuetta, jota ilman reissuilta puuttuisi puolet tarinoista.
Henrik
Henrik on joukkueessamme enemmän legenda kuin ihminen. Monet ovat kuulleet hänestä, harvat ovat nähneet, ja ne jotka väittävät nähneensä, tekevät sen aina hiljaisella äänellä, kuin pelkäisivät hälventävänsä jotain pyhää. Hän asuu ulkomailla, ja siksi hänen ilmestymisensä on yhtä harvinaista kuin revontulet etelässä – mutta sitäkin vaikuttavampaa.
Tarina kertoo, että hän on Patrikin veli. Ja kun katsoo heidän rakkauttaan pöpelikköisiin, ylikasvaneisiin järviin ja kuohuviin koskiin, yhteinen verenperimä käy täysin järkeen. Heissä on sama villi palo löytää kala sieltä, mistä kukaan muu ei edes yritä – sellaisista paikoista, joissa viehe jää 90 % ajasta kiinni risuihin ja lopun 10 % johonkin, joka yllättäen osoittautuu kalaksi.
Henrik on se, jolle soitamme aina kun kalat eivät syö. Hän vastaa yleensä ulkomaisesta numerosta, taustalla lokin kiljuntaa, sateen ropinaa ikkunalautaan ja naapuruston terrierin haukkumista. Hänen neuvonsa kuulostavat lähes mystisiltä loitsuilta, ja mikä kummallisinta: ne toimivat.
Aina. (tai ainakin yleensä)
Ja joskus – vain joskus – Finnairin lippujen sattuessa olemaan alennuksessa, hän saattaa ilmestyä paikalle kuin luonnonvoima. Ei viestiä, ei varoitusta. Yhtäkkiä hän seisoo rannassa, kahluuhousut jalassa, kuin olisi ollut siellä koko ajan ja odottanut meitä.
Henrik suhtautuu kalastukseen tutkijan vakavuudella: analysoi, arvioi, mittaa ja pohtii. Hän puhuu virtauksista, termokliineistä ja kalojen käyttäytymismalleista kuin väittelisi akateemisessa seminaarissa.
Kunnes hän onnistuu kalastamaan särjellä simpukan.
Silloin tutkija katoaa, ja tilalle ilmestyy mies, joka itsekin ihmettelee, miten universumi päätti juuri sillä hetkellä pilailla hänen kustannuksellaan.
Mutta juuri siksi Henrik on Henrik – mystinen, taitava, absurdi ja täysin ainutlaatuinen.
Valmentaja, lumimies ja joukkueen oma taruhahmo, joka ilmestyy aina silloin kun sitä vähiten odottaa ja eniten tarvitsee.